Kannattaisiko varautua kertakäyttöisten hengityssuojainten loppumiseen?

Koronaepidemia on saamassa Suomenkin polvilleen. Suojautuminen ja ennen kaikkea riskiryhmien suojaaminen on nyt ensiarvoisen tärkeää. Fakta on, että meiltä on kohta suojaimet loppumassa.
Kertakäyttöinen sairaalatarvike, hygieenistä ja vaivatonta. Voit heittää käyttämäsi tuotteen huolettomasti roskiin ja ottaa uuden. Nyt varastot tyhjenevät vauhdilla. Kuka saa viimeisen suojauksen.

Jotta voisimme varata kertakäyttöiset suojaimet jo todettujen koronapotilaiden ja epäilyjen hoitamiseen ja erityisesti sairaaloiden tarpeisiin, saattaisi olla tarpeen ottaa vanhat konstit käyttöön. Suojaimet eivät aina ole olleet kertakäyttöisiä.

Minkälaisesta pestävästä materiaalista voisi valmistaa koronaviruksen leviämistä estävät nenä-suu suojaukset? Materiaalin tulisi kestää vähintään 70 mielellään 90 asteen pesu. Minkälaisella kaavalla suojain kannattaisi valmistaa? Varmasti näihin kysymyksiin löytyy vastaukset.

Puhtaat suojukset voisi pakata pieniin pusseihiin rullaatuna, jotta ovat helppo ottaa kotikäynnillä ja pukea kasvoilleen. . Käytetty kestomaski laitetataan pestävään kangaspussiin, joka on muovipussissa. Päivän päätteeksi kangaspussit laitetaan pesukoneeseen enempää käsittelemättä.

Me hoitajat urakoimme kriisin keskellä. On vain ajan kysymys, koska kerakäyttöiset suojaimet loppuvat. Heitän viestikapulan eteenpäin . Osaajat, voitteko suunnitella ja valmistaa pestäviä kestosuojaimia, joita voisimme käyttää kotihoidon asiakkaiden suojaksi? Me tarvitsemme teidän apuanne!

face-mask

Suojusten säästäminen on tärkeintä?

Olemme saaneet kotihoitoon toimintaohjeet COVID-19 – viruksen osalta.  Asiantuntijat  niputtavat kotihoidon ja hoivakodit tähän samaan ohjeistukseen. Kuitenkin hoivakoti ja kotihoito ovat toistensa ääripäät. Hoivakoti lähes suljettu yhteisö ja kotihoito avointakin avoimempi. On vaikea ajatella, että viruksen leviämisen suhteen riskit ja toimintatavat voisivat olla oikeasti samat.

Kotihoito toimii käytännössä laajana kontaktien verkostona, jossa yksi hoitaja kohtaa päivän aikana toista kymmentä asiakasta, asiakkaan kotona, auttamistilanteessa usein vielä hyvin lähellä. Asiakas taas kohtaa käyntien frekvenssistä riippuen muutamassa päivässä useita hoitajia. Yli puolet käynneistämme toteuttaa vuokratyövoima, joka liikkuu aktiivisesti koko kaupungin ja monet useamman kaupungin alueelle. Viikossa kontaktien verkosto laajenee helposti tuhanteen. Tässä verkostossa mikä tahansa epidemia leviäisi kulovalkean tavoin. Yksi korona kontakti voi olla kohtalokas monelle näistä riskiryhmän vanhus asiakkaista.

Kannattaisiko ottaa varman päälle? Ei kannata, sanoo ohjeistus. Tärkeintä on ylilyöntien välttäminen. Kun sukulaistyttö pitkän Italian matkan jälkeen päättää matkustaa suoraan lentokentältä isoäidin luo yökylään vielä loppulomaksi, ei Italian matkaaja kotihoidon asiakkaan luona edellytä suojautumista hoitajalta käynnin aikana. Ohjeistuksien mukaan turhia suojien käyttöä tulee välttää, jotta suojia riittää sitten kun tauti on jo levinnyt.

Suomi on nk. rajaamisen vaiheessa, joka on ensimmäinen neljästä epidemian portaasta. Viimeisessä vaiheessa, kun epidemia jo riehuu, on tavoitteena suojata riskipotilaita ja välttää terveydenhuollon ylikuormitusta. Mutta emme voi siis 1 vaiheessa samalla tehdä 4 vaiheen työtä? Suojaamalla sekä haurainta väestöä, että estämästä tautia leviämästä kotihoidon verkostoon käyttämällä nenä- ja suumaskia sukulaistyön riskin minimoimiseksi.

Mitä logiikkaa? Eikö suojauksia tarvita vähemmän, jos niitä tarvitaan yhdellä asiakkaalla vain varo-ajan ja näin voisimme, jos ei kokonaan estää, niin ainakin viivästyttää sen leviämisen  muihin huonokuntoisiin kotihoidon asiakkaisiin. Tämä olisi sekä 1 ja 4 tason toimintaa samanaikaisesti. Mutta ohjeistukset ovat selkeät, välttäkää suojainten turhaa käyttöä epäilyttävässäkin tilanteessa. On nimittäin pelko, että ne eivät riitä.

elderlycoronavirus05032020

Yhden ihmisen TES-neuvottelu!

Jäin eläkkeelle erään sairaanhoitopiirin lähihoitajan tehtävästä ja työsuhteeni katkesi. Jatkoin kuitenkin työntekoa välittömästi määräaikaisella sopimuksella pienemmällä tuntimäärällä . Peruspalkkani aleni tässä kohtaa, johon esimieheltäni sain vastauksen, että tämä johtuu keväällä päätetystä palkkojen harmonisoinnista uusien työsopimusten myötä.
En ollut tyytyväinen vastaukseen ja pyysin palkankorjausta henkilökohtaisen lisän avulla. Siihenkään esimiehelläni ei ollut valtuuksia, joten kysyin ylemmän  tahon henkilöä, jonka kanssa voisin asiaa selvittää.
Tämän jälkeen henkilöstöpalvelusta oli pyydetty minua ottamaan yhteyttä ammattiliittoon, jos en ole tyytyväinen esimieheni vastaukseen.
En ollut tyytyväinen, mutta kun yleisestikin kehotetaan paikalliseen sopimiseen, niin laitoin asian tiimoilta työnantajan henkilöstöasioista vastaavalle johtajalle sähköpostia ja kopion kuudelle muulle henkilölle, jota asia saattaisi kiinnostaa työnsä puolesta.
Kirje on sitaateissa viimeisenä jutun lopussa.
En saanut vastausta sähköpostiini, joten yritin soittaa kysyäkseni, onko ko. henkilö saanut postia, mutta hän ei sillä hetkellä ollut tavoitettavissa. Jätin viestin vastaajaan ja pyysin yhteydenottoa.
Tästä on nyt parisen kuukautta aikaa, enkä vieläkään ole saanut minkäänlaista yhteydenottoa saatika vastausta kysymyksiini. Esimieheni sentään kysyi, onko minulle vastattu.
Asia saa minun puolestani olla, mutta jäin miettimään yleisesti henkilöstöpolitiikkaa isoissa yrityksissä ja sitä peräänkuulutettua hyvää johtajuutta.
Onko hyvää johtajuutta olla vastaamatta alaiselleen, vaikkakaan en nyt ollutkaan suora alainen vaan ns. alenevassa polvessa. Samoin onko hyvää johtajuutta noudattaa sääntöjä kirjaimellisesti ilman tulkinnanvaraa, jotta ei vaan tekisi virhettä.
Mietin myös, voimmeko luottaa paikalliseen sopimiseen, vai onko se vain työnantajan yksipuolista sanelupolitiikkaa. Moni arvostelee ammattiliittoja ja olisi valmis romuttamaan koko ammattiyhdistysliikkeen. Vaikka itse en tällä hetkellä ole minkään liiton jäsen,  niin näen, että ilman ammattiyhdistysliikkeitä työntekijöiden työolosuhteet ja palkat olisivat huonommalla tolalla kuin nyt. Joukkovoimaa tarvitaan aina silloin tälloin, kuten PAU ja kumppanit tässä taannoin osoittivat.
Terveydenhuoltoalallakin on useampia sopimuksia ja vaarana etenkin julkisella puolella on TES-shoppailun avulla laskea jo matalia palkkoja yhtiöittämällä esim kotipalvelut ym.
Vielä mietittäväksi: jos työnantaja kohtelee välinpitämättömästi työntekijöitään, niin miten se kohtelee asiakkaitaan!?
Sähköposti, johon odotin vastausta:
”Olen toiminut lähihoitajana  kotihoidossa ja jäin eläkkeelle 1.11.19 alkaen. Vaikean rekrytointitilanteen takia lupauduin jatkamaan vielä 40 % työajalla. Teimme määräaikaisen työsopimuksen  ajalle 1.11.19-12.01.20. Jälkikäteen huomasin peruspalkan olevan pienempi kuin aiemmin. Mielestäni tämä ei ole oikein, koska työtehtäväni eivät ole muuttuneet ja työsuhteeni jatkuu eläköitymisestäni huolimatta katkeamatta. En halua tehdä tästä työsuhdekiistaa, jota ammatiyhdistysaktiivit hoitavat varsinkaan kun en kuulu mihinkään ammattiliittoon, vaan keskustella työnanatajan kanssa suoraan.
Teknisesti olette toimineet sääntöjenne mukaisesti, mutta pyytäisin teitä miettimään, onko tämä mielestänne oikein!? Tukeeko tämä yrityksenne henkilöstöpolitiikan mukaista työntekijöiden työhyvinvointia ja työssäjaksamista? Lisääkö tämä jo eläkkeelle jääneiden halukkuutta tulla tekemään keikkaa sijaispulan vallitessa / yllättäessä?
 Jään mielenkiinnolla odottamaan vastaustanne.”
Ulla Sohlman
Lähihoitaja
businessman-alone-in-meeting

Kotihoidon imagohaitta

”Imagohaitta”

Muistan tuijottaneeni tätä sanaa lukiessani tekemäni HaiPro:n kuittausta, jossa sana oli merkitty työnantajalle koituneisiin seurauksiin. Ilmoituksen olin tehnyt itse tekemäni hoitovirheen seurauksena. Työyksikössäni on onneksi rohkaistu ilmoitusten tekemiseen eikä ketään tulla jahtaamaan niiden tekemisen vuoksi. Ilmoitusten tarkoitushan ei ole löytää syyllistä vaan auttaa kartoittamaan ennakoitavia syitä hoitovirheiden taustalla, jotta virheitä pystyttäisiin ehkäisemään tulevaisuudessa. Toisenlaistakin on nähty. Olen kuullut tarinoita esimiehistä jotka tulostettu ilmoitus käsissään naama punaisena vaativat löytää sen tekijän. Ilmoitukset nimittäin ovat lähtökohtaisesti anonyymejä, sillä ei pitäisi olla oleellista kuka niitä tekee vaan mikä on ilmoitusten sisältö.

Tämä siksi, että kun hoitovirheitä tapahtuu usein, niiden taustalla on rakenteellisia tekijöitä joihin puuttuminen on ensisijaisesti työnantajan vastuulla. Asiat kuten työvoimapula, huono työilmapiiri, korkea henkilökunnan vaihtuvuus ja runsaat sairaslomat työyksikössä eivät ole itsessään ratkaistavia ongelmia. Ne ovat seurausta, sanoisinko jopa oiretta, todellisista ongelmista jotka työnantajan on tunnistettava ja joihin on puututtava. Työntekijät nimittäin äänestävät jaloillaan, kuten heidän kuuluukin tehdä.

Olemme lukeneet lukuisia lehtiotsikkoja vanhustenhuollon heikkenevästä tilanteesta, nämä ovat esimerkkejä ”seurauksista”. Mutta mitkä ovat todellisia ongelmia jotka ovat näiden ”oireiden” taustalla? Väittäisin, että yksi suurimmista ongelmista, jos ei lasketa väestön ikääntymistä sekä (osittain kotihoidon rappeutumisen johdosta seuraavaa) todellisen kuntouttavan hoidon puutetta, on ylimielinen johtamisen kulttuuri. Johtajat ovat tärkeitä, sillä heidän asenteensa ja osaamisensa (tai sen puute) heijastuu organisaatiotasolla koko organisaation rakenteisiin yksittäisen lähiesimiehen psyykettä myöten. Mitä organisaatiossa ensisijaisesti, todellisuudessa, päätöksien (eikä julkisuuskuvan) tasolla arvostetaan? Imagoa vai todellisuutta? Puutteellisia tilastoja vai työntekijöiden palautetta? Tehokkuutta vai hoitajien hyvinvointia?

Mitä ylimielinen johtamiskulttuuri sitten on? Se on kulttuuri, jossa organisaation korkeammissa asemissa olevat johtohenkilöt suhtautuvat alaisiinsa alamaisinaan. ”Matalamman” tason työntekijöihin suhtaudutaan systemaattisesti alempiarvoisina ja heikkoälyisempinä, ei sanojen mutta päätöksien tasolla. Työntekijöitä ei kuulla eikä heidän tekemänsä työn laatua arvosteta saati ymmäretä.  Ylimielisessä johtamiskulttuurissa ei ymmärretä sitä että johtoasemassa olevat henkilöt eivät ole arvokkaampia kuin alaisensa. Päin vastoin, heidän palkkauksensa ja asemansa taso heijastaa heidän asemaansa liittyvän vastuun ja velvollisuuden määrää työntekijöitään kohtaan.

Toimivassa organisaatiossa työntekijää arvostetaan aidosti. Ei siksi että se näyttäisi ulospäin kivalta, vaan siksi että hyvä ja hyvinvoiva työntekijä tuo organisaatiolle aitoa hyötyä ”imagohaittojen” sijaan. Tällä alalla kyse on työntekijän markkinoista ja ymmärtämällä tämän työnantaja toimii omien etujensa mukaisesti. Korulauseet ja henkilöstön joulupippalot ovat helppoja laastareita, mutta ne eivät korjaa todellisia ongelmia joiden perusteella työntekijä usein vaihtaa työpaikkaansa (tai alaansa).

Kotihoidon imago on kriisissä, ei siksi että Suomessa olisi hoitajapula tai siksi että väestö ikääntyy. Kotihoidon imago on kriisissä sillä kotihoidon johtaminen on ollut luonteeltaan ylimielistä ja laadultaan ala-arvoista jo vuosia. Esimiehet eivät ymmärrä sen työn luonnetta jota heidän työntekijänsä tekevät ja syyttävät alaisiaan omista virheistään ja omasta lyhytnäköisyydestään. Johtaja, joka arvostelee työntekijöitään rakenteellisista ongelmista sen sijaan että pohtisi mitä hän itse voisi tehdä toisin, on epäonnistunut. Valitettavasti kotihoidon imago on heikentynyt jo vuosia, mistä jatkossa työnantaja löytää työntekijöitä? Me nimittäin todellakin äänestämme jaloillamme ja käytämme sananvapauttamme tuodessamme esiin ongelmakohtia jotka teidän tulisi tunnistaa ja korjata. Siitä nimittäin te saatte korvauksen sekä rahassa että asemassa.

Kotihoidon ”imagohaitta” ei kuulu työntekijälle vaan johdolle.

Shocked-Woman-Surprised-Hair-Bangs

 

Sisäilman laadusta kotihoidossa

THL uutisoi teettämäänsä tutkimusta, jonka mukaan suomalaiset kokevat, että kosteusvauriot, pienetkin tulisi korjata heti. THL on hyvin yllättynyt saamastaan tuloksesta. THL:n mukaan tutkimustuloksien valossa kaikki kosteusvauriot eivät aiheuta pysyviä terveysongelmia kuten astmaa.

Perusperiaate on,  että kosteusvauriot tulisi ennaltaehkäistä ja korjata THL:stä kerrotaan.  Samalla he ihmettelevät, miksi kansalaiset haluavat kosteusvauriot korjattavan.

Onko THL miettinyt, Miksi ihmiset kokevat, että kosteusvauriot tulisi korjata heti?

THL vetoaa tutkittuun tietoon. Eli ilmiö on olemassa vain, jos se on tutkittu tietyin menetelmin ja tietyin kysymyksenasetteluin. Tästä materiaalista vedetään johtopäätökset. Tiedemaailmassa tunnetaan lukuisia tilanteita, jossa uusi tutkimus on saattanut muuttaa radikaalisti edellisten tutkimuksien tulkintaa, tuomalla esiin uuden linkin päättelyketjuun.

Verrataanpa tiedettä ja kansalaisten kokemusta kylmettymisen ja sairastumisen välisestä yhteydestä. Ei ole pitkä aika, kun tiede väitti tämän olevan hölynpölyä samaan aikaan, kun kansalaisten kokemus ja perimätieto kertoivat toista. Sen jälkeen, kun tiede löysi pienet partikkelit, virukset ja bakteerit taudinaiheuttajina, uskottiin, että kylmettymisellä ja sairastuvuudella ei ole yhteyttä. Nyt kuitenkin uusimmat tutkimukset ovat löytäneet selvän yhteyden kylmettymisen ja sairastumisen välillä.  Mekanismi ilmiön takana on vielä arvailujen varassa. Ihmisten kokemus onkin siis ollut oikeassa, koska tutkimustiedosta on tehty päätelmiä vajavaisin tiedoin.
Tiede ei siis ole erehtymätöntä, eikä ihmisten kokemusmaailmaa tule aina sivuuttaa virheellisenä.

Toimitiloissaan ja työpaikoillaan kosteusvaurioille altistuneet ihmisten kokemusmaailmasta tiede ja tutkimus ovat olleet kaukana. Kun väki alkaa oireilla tiloissa, ensimmäinen kohtaaminen on liian usein vähättely. Akkojen kotkotuksia, hysteriaa, vaihdevuosioireisiin kuuluvaa kitinää. Sairaslomat johtuvat vain liiallisesta herkkyydestä hakeutua saikuttamaan. Arvioijat ovat yleensä niitä, jotka eivät itse vietä aikaa kyseisessä tilassa.
Liian usein isännöitsijät tai omistajan edustajat kokevat olevansa riittäviä asiantuntijoita arvioimaan tilat turvallisiksi. Korjaus kokemukset ovat olleet biosideillä seinän pesua ja uusi maali pintaan kajoamatta alkuperäiseen rakenteeseen. Voi voi, akat jatkavat valitustaan ja vanhemmat ottavat oireilevan lapsensa kotikouluun. Pelkkää kansalaishysteriaa!

Kosteusvaurion korjaaminen on venynyt liian pitkään, jos sen vuoksi ihmiset alkavat oireilla. Rakenteen ongelmat eivät välttämättä näy ulospäin, vaan ne havaitaan vasta, kun asukkaat oireilevat.  Tästä on liian pitkä matka vielä siihen, että oireet otetaan tosissaan ja aloitetaan asianmukaiset tutkimukset. Tutkimuksien laatu on ollut hyvin epätasainen. Kiitos koulutuksien ja sertifikaattien ollaan tässä menty selvästi eteenpäin.

Jokainen sisäilmasta aiheutunut astma on liikaa. Miksi tätä vähätellään? Puhumme ilmastonmuutoksesta, hiilijalanjäljestä, muovin uhasta. Huonosta rakentamisesta ja rakennuksen huollosta aiheutuneisiin luonnonvarojen tuhlaukseen pitää laskea myös astmalääkkeiden aiheuttama muovijätteen määrä, jota sairastuneet ihmiset tuottavat mahdollisesti lopun elämänsä.

Miksi ihmisten toive terveestä kodista, työpaikasta ja koulusta, joka ei aiheuta terveyshaittaa leimataan hysteriaksi? THL kansanterveyden korkeimpana viranomaisena on heittämässä bensaa liekkeihin.

Uuvuttavat taistelut vähättelyä vastaan on kansalaisten kokemusta, jota viranomaisten ei kannattaisi ohittaa. Vai kuinka vastuullista työnantajan toimintaa on sijoittaa kotihoidon toiminta tiloihin, jotka ovat todettu terveydelle haitalliseksi ja edellinen toimija työntekijöiden terveyshaitan vuoksi siirretty pois. Ja sama akkojen kitinä jatkuu…

istock-536080601

Saattohoidon haasteet kotihoidossa

Liian vähän puhutaan saattohoidon haasteista kotihoidossa. Saattohoitoon koulutetaan nykyään jo melko hyvin, tuodaan esiin niitä erityispiirteitä, joita hoitoon kuuluu, mutta saattohoito kotona kotihoidon henkilökunnan näkökulmasta on jäänyt melko vähälle huomiolle. Omaisten osuus laadukkaan saattohoidon toteutumisessa on erittäin tärkeä, valitettavasti vain aina ei ole omaisia, tai läheisiä, jotka pystyisivät hoitoon osallistumaan ja kuitenkin yhä useampi haluaa olla kotona niin pitkään, kuin mahdollista, ehkä kuolemaan saakka.
Kun asiakkaalla on palliatiivinen hoitopäätös, voi kunto heikentyä hitaasti, ehkä vuosienkin ajan, mutta romahtaa yhtäkkiä, jolloin saattohoidon aloituksen pohtiminen tulee ajankohtaiseksi. Tällöin kaiken pitäisi kotona olla jo valmiina ja valmiiksi mietittynä.
Kun asiakkaan kunto heikkenee yllättäen, tarvitaan kotiin paljon apuvälineitä, hoitotarvikkeita, järjestelyitä. Kenenkään etu ei ole tilanne, jossa viikonloppuna tajutaan, ettei asiakas kykene nousemaan sängystä, joka on aivan liian matala ja näin ollen hoitajan ergonomiaa ajatellen huono, kotona ei ole siirtovyötä, ei liukulevyä, saati alusastiaa, vaippoja tai aikaa pidempään käyntiin. Voi olla, että käyntejä joudutaan lisäämään samalle päivälle, mutta asiakaslistat on jo suunniteltu, eikä niissä ole tilanteen vaatimaa väljyyttä. Hyvä, jos kotoa löytyy portatiivi, tai pyörätuoli jolla siirtyminen voi olla edes jotenkin mahdollista. Tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin toinen hoitaja avuksi, mutta harva pystyy irrottautumaan omista asiakaskäynneistä, kun kello raksuttaa takaraivossa. Kotihoidossa joudutaan paljon luovimaan ja käyttämään kekseliäisyyttä, toisinaan meinaa hoitajankin usko loppua.
Kun palliatiivinen hoito vaihtuu saattohoidoksi, on asiakkaan tilanne jo selkeästi heikentynyt, voi olla jo runsaastikin erilaisia oireita ja pulmia. Kotihoidon henkilöstöltä vaaditaan hyvää ennakointia ja arviointikykyä, jotta muuttuvaan tilanteeseen reagoidaan ennakoiden. Vaikka sairauden aktiivisesta hoidosta on luovuttu, on hoitajan rooli palliatiivisen hoidon loppuvaiheessa ja saattohoitoon siirryttäessä hyvinkin aktiivinen. Tähän tarvittaisiin enemmän koulutusta ja keskustelua. Hoitajan on hankittava apuvälineet asiakkaalle jo ennen, kuin hän niitä tarvitsee. Toisinaan on vaikea arvioida mitä apuvälineitä ja hoitotarvikkeita tarvitaan. Pitää tuntea asiakas ja hänen tilanteensa hyvin, pitää olla tietoa sairaudesta ja siitä miten se tavanomaisesti etenee, kun kuolema lähenee. Lääkityksessä pitää myös olla jouston varaa, jos kivut yllättäen lisääntyvätkin, tai tulee vaikkapa voimakasta hengenahdistusta. Hoitajan on oltava ennakoivasti yhteydessä asiakkaan omaisiin, lääkäriin, muihin asiakkaan toivomiin tahoihin, esim. Pappiin. Tämä vaatii ammattitiatoa ja kokonaistilanteen vahvaa hallintaa. Pystytäänkö kotihoidossa näihin tarpeisiin vastaamaan, jos asiakkaan luona käy jatkuvasti eri hoitajia?
Kun asiakas saattohoidetaan kotiin, joutuu hoitaja usein vaikeiden kysymysten eteen. Mitä, jos yksin oleva asiakas tarvitsisikin jonkun lähelleen, vaikkapa voimakkaan ahdistuksen vuoksi, mutta ei pysty heikentyneen kuntonsa takia apua hälyttämään? Mitä, jos tuleekin vaikeita oireita, joihin ei ole osattu varautua etukäteen? Tuleeko lääkäri kotiin käynnille asiakkaan luo? Miten toimitaan, jos asiakas muuttuu sekavaksi, ehkä pelokkaaksi, eikä enää ymmärrä omaa tilannettaan, voiko hänet jättää yksin? Mitä, jos kivut lisääntyvätkin yön aikana ja hoitaja ei ole tavoitettavissa, eikä asiakas osaa itse ottaa tarvittavaa lääkitystä? Mitä, jos tarvitaan parikäyntiä, mutta sitä ei ole suunniteltu? Mitä, jos käyntiin suunniteltu aika ei ole lähelläkään sitä, mitä siihen todellisuudessa kuluu? Mitä, jos kotona hoitaminen on ergonomisesti mahdotonta?
Saattohoito on usein henkisesti raskasta, niin asiakkaalle, omaisille ja läheisille, kuin hoitohenkilökunnallekin. Kotihoidossa korostuu hoitajan vastuu, kun työtä tehdään asiakkaan luona useimmiten yksin. Hoitajan olisi tärkeä niin halutessaan saada purkaa ajatuksiaan, kysymyksiä ja esiin nousevia tunteita esim. oman tiimin kanssa, pohtia hoitoa ja ratkaisuja tilanteisiin, mutta onko tähän aikaa? Millä ajalla huomioidaan omaisia ja läheisiä? Aina asiakkaan luotakaan ei voi esim. soittaa omaisille. Myös muuttuvien tilanteiden kirjaaminen on tärkeää, mutta aikaa vievää.
Jokainen ihminen on yksilö ja tapa reagoida, tuntea ja toimia vaihtelee, joskus asiakkaan on vaikea hyväksyä lähestyvää kuolemaa, toisinaan omaiset eivät halua kohdata asiaa, vaan yrittävät olla, kuin mitään ei olisikaan. Tämä saattaa vaikeuttaa kuolevan valmistautumista lähtöön ja hoitajan tehtävä onkin auttaa sekä asiakasta, että omaisia sopeutumaan tilanteeseen. Kivun hoito on yksi saattohoidon kulmakivi, ja usein tarvitaan vahvojakin kipulääkkeitä osana laadukasta saattohoitoa. Toisinaan törmää ajatukseen, ettei lääkkeitä voi käyttää, kun ne ovat huumausaineita ja niistä tulee riippuvaiseksi, tai ne muuttavat ihmisen toisenlaiseksi. On erityisen ikävää, jos omaiset ja läheiset vastustavat kipulääkityksen toteutusta, tai puhuvat asiakkaan kieltäytymään siitä. Hoitaja saattaa joutua ristiriitaiseen tilanteeseen, kun tietää, että oireita ja olemista pystyttäisiin helpottamaan, mutta syystä, tai toisesta asiakas kieltäytyy tarjotusta avusta, vaikka selkeästi kärsii. Vaikka hoitohenkilökunnan tulee muistaa, että kyse on aina kuolevasta itsestään ja hän ensisijaisesti päättää itseään koskevista asioista, on kuitenkin tärkeää, että asiakasta kuunnellaan, pyritään ymmärtämään syytä käyttäytymisen takana, sillä joskus kyse on vääristä uskomuksista tai tiedosta, toisinaan pelko ohjaa käyttäytymistä ja kun siitä keskustellaan, asia näyttäytyykin uudessa valossa.
Nyt kun muistetaan, että kotihoidossa hoitaja on useimmiten asiakkaan luona yksin, käyntiaika on tiukka, tehtävää on jo käytännön hoidossa pesuineen, ruokailuineen ja muine hoitotoimenpiteineen yllin kyllin, vaatii tämä kaikki hoitajalta paljon. Asiakkaan kanssa pitäisi pystyä myös keskittymään nykyhetkeen, lukemaan lehtiä, kuuntelemaan musiikkia, keskustelemaan muista aiheista, kuin lähestyvästä kuolemasta, ehkä ulkoilemaan, jos asiakkaan kunto sen salli; Onko kotihoidossa tähän mahdollisuutta? Millaista on kotisaattohoito todellisuudessa, kun tiedetään, että kotihoidon resurssit ovat rajalliset, hoitajista saattaa olla kovastikin pulaa?
Tarvitaan keskustelua ja pohdintaa, miten saattohoito kotona toteutetaan mahdollisimman laadukkaasti ja ihmisyyttä kunnioittavasti silloinkin, kun omaisia ei ole ja asiakas haluaa ehdottomasti olla kotona. Miten turvataan saattohoidon onnistuminen, kun resurssit ovat rajalliset? Miten hoidetaan kuolevaa niin, että myös hoitaja tulee kuulluksi?
Kun asiakas sitten kuolee tulee hoitajan voida katsoa itseään peilistä silmiin ja tietää, että on hoitanut asiakasta hyvin ja kunnioittavasti, antaen aikaa ja läsnäollen. Hoitajan pitää voida tuntea ammattiylpeyttä, kun on saanut olla osaltaan saattamassa ihmistä viimeiselle matkalleen mahdollisimman tarkasti niin, kuin kuoleva itse on sitä toivonut ja halunnut. Silloin kotisaattohoito on onnistunut.

Kotihoidon haamuhoitajat 👻

Tänään taas oli monta haamuhoitajaa meillä töissä. Aamulla työnjärjestely ilmoitti, että kuusi hoitajaa kahdeksastatoista puuttuu. Sijaisuudet ei täyty. Listoja tiivistetään sairaanhoitajat peruvat suunnitellut työnsä ja ottavat listoilleen niin monta asiakaskäyntiä, kun pystyvät. Loput jaetaan lähihoitajien kesken. Pahimmillaan suunnittelulistassa on kolme käyntiä päällekkäin. Suihkuja perutaan, vaan välttämättömin tehdään, jos sekään. Asiakas turvallisuus on uhattuna.
Aika pieni palkka on kotihoitajilla, kun perusoletuksena on ammattiosaamisen lisäksi itsensä kloonaamisen taito ja teleporttaus, kun siirtymisiin ei ole varattu aikaa.

Pahimmillaan on kulunut viikkoja, että päivittäin esimies kuuluttaa tuplavuoron tekijää, kun iltaan ei ole saatu sijaista. Johto on voimaton. Sijaisia ei saada. Toimia on auki, mutta hakijoita ei ole. Työntekijöillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin joustaa. Eihän kotihoidossa ole haamuhoitajia. Ketään ei ole petkutettu suunnittelemalla tarkoituksellista vajautta. Eihän?

Onko nykyinen tilanteemme oikeasti vain tosiasia, mille ei olisi voinut tehdä mitään?Mitä tapahtui ennen nykyistä kriittistä henkilöstövajetta, joka uhkaa jo asiakasturvallisuutta?

Kaikki alkoi tilastoinnista. Kaupungissamme tilastoidaan asiakasajaksi vain asiakkaalla vietetty aika. Asiakastyötä ei esimerkiksi ole asiakkaan roskien vienti, lääkkeiden nouto, puhelinkeskustelut asiakkaan tai omaisen kanssa, lääkekorttien ja hoito ja palvelu suunnitelmien tekeminen jne. Tilastot näyttävät, että luppoaikaa on enemmän kuin onkaan. Jos asiakaskäyntejä on paljon, myös siirtymisiin kuluva aika nousee.

Johto keksi, että kotihoitoa voidaan tehostaa siirtämällä vakansseja toiseen yksikköön. Jos työntekijä sairastuu, saadaan sisäinen sijainen poolista. Tällä lupauksella voitiin suunnitella enemmän asiakaskäyntejä per hoitaja. Ja aluetta voitiin pyörittää vähemmällä hoitaja määrällä. Väljyyttä ei tarvita, kun paikkaaja saadaan poissaolon ajaksi helposti. Samaan aikaan kehittyvällä alueella asiakasmäärät kasvoivat nopeasti. Asiakasmäärien hoitamiseksi perusmiehityksen lisäksi tarvittiin päivittäin kymmenen sijaista.

Kun vakansseja vapautui, kaupungin vanhuspalvelun johtajan päätöksen alla olivat täyttöluvat. Täyttölupia tuli nihkeästi. Vuokratyövoimalla esimiehet joutuivat pyörittämään arkea. Vakituisia työntekijöitä olisi vielä ollut saatavilla, mutta se ei vanhuspalvelujohtajaa kiinnostanut. Onneksi meillä oli useita kokeneita ammattilaisia sijaisina, jotka halusivat vapauden päättää itse työstään. Koska sijaisten määrä oli lähes vakio, saivat he mahdollisuuden suunnitella vuoronsa jo viikoiksi eteenpäin. Asiakastyö oli turvattu.

Tämäpä ei käynyt johdolle. Esimiehiltä vietiin pois oikeudet sopia sijaisuuksista. Valta siirrettiin keskitetysti työnjärjestelyn esimiehelle. Tavoitteena oli vuokratyön tarpeen eli keikkalaisten vähentäminen. Hyvät vakituiset sijaiset menetettiin saman tien, koska puutteet laitettiin hakuun vasta muutamia tunteja ennen työvuoron alkua. Ei itsensä keikkatyöllä elättävä ammattilainen voi odottaa viimeiseen tuntiin, tuleeko keikkapyyntö vai ei. Heille oli muitakin töitä tarjolla. Koska sijaisten saaminen oli hankalaa, täytyi heitä kalastella kaikista mahdollisista vuokratyöfirmoista.

Koska tämä ei vielä riittänyt, Vanhuspalvelujohtajamme päättikin sitten kesken sopimuksen, että vanhuspalveluissa voimme käyttää ainoastaan kaupungin itse osittain omistamaa vuokratyöfirmaa. Siitä seurasi, että työntekijöitä ei saatu riittävästi ja asiakasturvallisuus oli uhattuna. Vuoden verran tätä hullutusta kesti, kunnes sijaisten hankkiminen siirrettiin vaivihkaa takaisin esimiehille. Valitettavasti suurin vahinko oli jo tapahtunut. Suurin osa hyvistä sijaisista oli menetetty. Kotihoidon pyörittäminen lähes kielitaitidottomilla sijaisilla, joita on luvattoman paljon, on haastavaa. Olemme kuitenkin kiitollisia jokaisesta, joka enää suostuu meiltä keikan ottamaan. Moni ottaa sen ensimmäisen ja täyden työlistan tehtyään päättää, että palkkansa voi saada helpommallakin.

Tilanne on ollut jo pitkään kriittinen. Vanhuspalvelujohtajakin on jo suostunut avaaman kukkaronnyörejä ja vakansseja on auki. Maine on mennyt. Työtilat ovat ahtaat, jossa infektiot leviävät herkästi. Sairaspoissaoloja tulee jo tämän vuoksi. Parkkipaikkoja ei ole autolla liikkuvalle, edes kohtuullisesta maksusta. Yhtään hakijaa ei ole. Listoja tiivistetään kokoajan ja työntekijöitä syyllistetään , että viettävät aikaa suunniteltua vähemmän asiakkailla. Milloin mitäkin työntekijät ovat tehneet väärin. Nyt työhyvinvoinnin nimissä vielä halutaan nostaa asiakasprosentit 70%. Nykyisetkään prosentit toimisivat vain, jos aina saisi tekijän poissaolijan tilalle. Tätä työnantaja ei ole pystynyt hoitamaan.

Meidän kotihoidon tilannetta voi hyvällä syyllä verrata hoitokotien haamuhoitaja ongelmaan. Johto on omalla toiminnallaan ja päätöksillään ajanut työvoimatilanteen täydelliseen umpisolmuun. Kun esimiehistö on pyytänyt edes keskustelua aiheesta, on johto ohittanut tämän pyynnön välinpitämättömästi. Ongelma on sama kuin hoitokodeissa, kun henkilökuntaa on liian vähän, tulevat vanhukset hoidetuksi halvemmalla.

👻

Kuka kusi muroihin

Hiljattain meidänkin kotihoidossa päästiin lehtien otsikoihin, valitettavasti. Arki on ollut rankkaa. Johto on rakentanut kestämättömiä prosesseja, jotka näyttävät paperilla hienoilta ja ennen kaikkea monimutkaisilta. Paperille piirretyt prosessikuvaukset ovat niin monimutkaisia, että eivät ole enää toteuttamiskelpoisia, mutta hienolta näyttää. Johto ihastelee powerpoint esityksiään kilpaa, mutta kukaan ei uskalla kysyä, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, ettei tulisi paljastetuksi, että ei saa kaaviosta mitään selvää. Nyökytellään ja hymistellään, että juu-u hieno on. Keisarilta puuttuu vaatteet ja prosessista järki, mutta henkilökunnan ääni ei kuulu. Prosessi ei toimi. Prosessi on liian monimutkainen tai aikaa vievä tai liian riskialtis.
Lukuisat kerrat on meilläkin henkilökunta tuskastunut siihen, että eivät tule kuulluksi päätöksenteossa. Hierarkisessa järjestelmässä ehkä lähiesimiehet näkevät ja ymmärtävät arjen ongelmat, mutta päätökset tehdään kaukana heidän yläpuolellaan. Tyypillistä on, että käytännöntason asioita ratkaistaan tasolla, jossa arki ei kosketa. Pieleen menee. Ketään ei kiinnosta kuulla kentän ääntä, varsinkin, jos se on kriittinen.
Kun johdon määrittelemät ohjeet ja säännöt eivät toimi käytännössä, yrittää jokainen räpiköidä arjessa kuinka taitaa, soveltaen omaa osaamistaan ja käytännön kokemustaan asiakkaiden parhaaksi. Organisaatio heittää hurjan määrän osaamista ja kenttäolosuhteiden tuntemusta hukkaan johdon ylimielisellä asenteella ja valinnallaan olla kuulematta kenttää.
Henkilökunta päivittäin paikkaa johtamisen puutteita arjessa ja tekee jatkuvaa pelastustyötä. Arki vaan ei kiinnosta johtoa. Tilastoja vaan on kivempi lukea ja välttyä arjen monimutkaisuudelta. Tilastojohtaminen on johdolta oman työnsä pakenemista. Pää piiloon vaan tilaston alle, niin voin  leikkiä olevani kartalla. Kun jotain sattuu, voin syyttää työntekijöitä, että olette oikaisut prosesseista. Mutta jos tutkitaan niitä kaikkia powerpointteja ja ressussointeja ja tavoitteita yhtäaikaa, huomataan, että ne ovatkin yllätys keskenään ristiriidassa. Mutta sehän ei johtoa kiinnosta.
Ja joskus käy, että henkilökunnan venyminen ja pelastukset eivät riitä ja asiakkaan terveys vaarantuu. Henkilökunta, joka ei ole saanut johtoa millään kuulemaan arjen ongelmista vastaavat innokkaiden lehtimiesten kysymyksiin omista huolistaan. Näin tapahtui meilläkin. Ja sen jälkeen johto otti opikseen ja alkoi kuunnella hoitotyön tekijöitä. Ei vaiskaan. Tosiasiassa johto lähetti paimenkirjeen saatesanoilla; lehdistölle puhujat ovat omiin muroihin kusijoita.
Eikö se ole se johto siellä astialla  sepalus auki, jos eivät ymmärrä, että aisat, jotka pitää tulla kuulluksi, tulevat kuulluksi aina, viimeistään julkisuuden kautta, jos johto itse ei suostu kuulemaan.
urination

Älä välitä!

”Älä välitä”
Tämän lauseen olen kuullut esimiehen, työkaverin, työnjakajan, sosiaalityöntekijän, työterveyshoitajan – ja myös omasta suustani.
Älä välitä, kun asiakas saa aamupalan ja aamulääkkeet yhdeltä päivällä ja listalla on vielä päiväpaikatkin tekemättä, työaika loppumassa. Älä välitä, kun sekavan asiakkaan virtsanäytettä ei olekaan kukaan ottanut, kun tukisidokset jää kieputtamatta turvonneisiin jalkoihin, kun lääkkeet on väärin jaettu, tai jätetty taas jostain syystä antamatta. Älä välitä ahdistuneesta, itsetuhoisesta ikäihmisestä. Älä välitä, vaikka tiedät, ettei aamuvarhain heränneellä aamiaistaan odottavalla vanhuksella, ole ketään muutakaan, joka välittäisi.
Jos me hoitajat emme välitä, mitä jää? Lähimmäisen rakkaus on ihmisen sisimpään kirjoitettu koodi. Sydämen sulkeminen tarkoittaisi, että lakkaisimme näkemästä vanhuksen ihmisenä, arvokkaana yksilönä. Tätäkö me todella haluamme? Historia osoittaa mitä tapahtuu, ihmisen kadottaessa empatiakykynsä. Kyky myötäelää, välittää, on yksi arvokkaimmista asioista ihmisyydessä, se tekee vaikeastakin elämästä hieman siedettävämmän, tuo toivoa ja valoa. Hoitajan työ on erilaisia hoitotoimenpiteitä, huolehtimista ravinnosta ja lääkkeistä, mutta ennen kaikkea se on vierellä kulkemista. Välittämistä!
En suostu tottumaan laiminlyönteihin, joita kohtaan työssäni. En suostu hyväksymään, että tämä olisi normaalia kotihoidon arkea, minä tiedän, että me pystymme parempaan.
Minä näen sinut.
auttavat-kc3a4det-31

Kuka vainko lähihoitajaksi?

Lähihoitajan työ vaatii vahvaa teoriaosaamista ja sen käytäntöön soveltamista. Lähihoitajan ammattitaitoa ei ratkaise vain ammattiosaaminen, vaan kohtaamisen taito ja inhimillisyyden ymmärtäminen. Lähihoitajan ammatti vaatii vahvaa eettistä ja moraalista perustaa. Tämä kaikki korostuu erityisesti kotihoidossa, missä hoitaja on yksin hauraan ja haavoittuvan ihmisen luona. Eikä yksin kotihoidossa, vaan kaikkialla lähihoitajan ammatti vaatii ihmiseltä eettisyyttä ja selkärankaa.

Lähihoitaja laittaa itsensä alttiiksi kohdatessaan ihmisen. Osa asiakaskohtaamisista on haastavia, osa jopa vaarallisia. Ammattitaito korostuu arjessa. Lähihoitajan joutuu työssään arvioimaan nopeasti tilanteita ja ratkaistava ne hetkessä sillä hetkellä tiedossa olevien tosiasioiden varassa. Kuinka turvata asiakas, kuinka turvata itsensä kriittisellä hetkellä? On ammatteja, joissa katsotaan vaadittavan vahvaa etiikkaa ja moraalia. Tällainen vaatimus näkyy usein palkkapussissa ja yleisenä arvostuksena. Entä lähihoitajalla?

Lähihoitajan työ on mielenkiintoista ja vaativaa. Työn haasteet ovat usein ihmistä suuremmat. Lähihoitajina pärjäävät vain inhimilliset, empaattiset ihmiset, joilla on laaja-alainen osaaminen ja mielenkiinto työtään kohtaan. Lähihoitajalla tulee olla myös hyvät suojat, ammatillisuus ja oma mieli kunnossa pärjätäkseen kuormittavassa työssä. Silti on olemassa ihmisiä, jotka mieltävät, että lähihoitajan ammatti on VAIN lähihoitaja. Väitän, että monessa muussa työssä pärjää huomattavasti vähäisemmällä kapasiteetilla, kuin VAIN lähihoitajana.

Tällä asenteella emme saa lähihoitajiksi niitä yksilöitä joilla olisi oikeanlaista pääomaa tässä työssä pärjätäkseen. Ei oikeasti jokaisesta koulupudokkaasta tai entisestä tangolaulajasta kuoriudu eettistä ja osaavaa hoitajaa, jonka hoivaan uskaltaa hauraan ihmisen luovuttaa. Ja kuitenkin lähihoitajan koulutusta on suositeltu kenelle vaan, joka ei muualla pärjää. Ja nyt työnantajat ihmettelevät, kun rekrytointi takkuaa.

Ei, oikeasti ei. Kuka vain ei oikeasti pärjää lähihoitajana. Ei, oikeasti ei. Ketä vain ei voi kouluttaa löhihoitajaksi, joka kykenee vaativaan työhön. Lähihoitajan ammatissa pärjäävän täytyy olla sekä henkisesti, että moraalisesti kehittynyt persoona, jolla on sekä teoriatiedon soveltamisen lisäksi laaja-alainen käytännön osaaminen, jatkuva oppimisen halu ja kyky.

Jokaisen kannattaa muistaa, että koko meidän vanhusten huoltomme rakentuu viime kädessä lähihoitajien osaamiselle. Eiköhän olisi korkea aikaa ymmärtää tämän työn vaativuus ja nähdä se muunakin kuin vaipan vaihtona. Vain lähihoitajan ammattitaidon arvostaminen ja profiilin nostaminen saa houkuteltua allalle ne oikeat ihmiset, jotka tähän työhön taitavat. Jokainen, joka on joskus ajatellut lähihoitajan ammattia käyttäen ’vain’ – sanaa, toivottavasti nyt korjaa virheensä, erityisesti päättäjät. Kuka tahansa ei pärjää lähihoitajan vaativassa työssä.

lc3a4hihoitaja